Muistan lapsena näkemäni elokuvan. Siinä pikku tyttö piti sylissään karitsaa (Ilona ja hänen karitsansa) ja sanoi tälle: ”Älä pelkää! Minä suojelen sinua!” Sanat koskettivat minua syvästi ja osuivat johonkin minussa olevaan kipuun. Raamatussa yksi kauneimpia lohduttamiseen liittyviä kohtia on se, jossa Jumala kehottaa meitä lohduttamaan kansaansa. (Jesaja 40) Samalla tavalla Hän Pyhä Isä itse lohduttaa meitä, lapsiaan.

Kaikki ihmiset kaipaavat ja tarvitsevat lohdutusta surussa, sairauksissa, yksinäisyydessä…Mutta miten vaikea meidän onkaan lohduttaa ja ottaa itse vastaan lohdutusta. Mistä se johtuu?

Olemme kasvatuksemme, ympäristömme ja geeniemme summa. Monissa perheissä ei ole osattu lohduttaa itkevää lasta. Ennemminkin on opetettu, ettei itkemisessä ole mitään hyvää ja siksi kyyneleet on pitänyt kätkeä. On ollut heikkoutta tarvita muita. On ollut heikkoutta näyttää haavoittuneita tunteita. On ollut ”tyttömäistä” tunteilua, jos itkee tai tarvitsee lohdutusta. Tämä päivä sulkee surun pois arjesta niin, että kuolemakin eristetään laitoksiin, eikä leski kanna enää suruhuntua.

Lohdutuksen tarpeen kieltäminen ja pois sulkeminen kertoo kasvatuksen vinoutumista, ajan hengestä, kyvyttömyydestä. Vanhempi ei ole saanut lohdutusta, eikä hän osaa lohduttaa omaa lastaan. Oman tarpeen kieltäminen on johtanut siihen, että tarve tulla lohdutetuksi on alkanut merkitä sellaista avuttomuutta, jota emme halua itsessämme nähdä. Kieltäminen jatkuu sukukunnittain kolmanteen ja neljänteen. Yksi tärkeimpiä eheytymisen mahdollisuuksia jää kokematta ja käyttämättä.

Kun ihminen tarvitsee lohdutusta, hän on hyvin auki ja haavoittuva. Jos hänet tällöin hylätään sanomalla esimerkiksi, että lakkaa jo vollottamasta iso mies (lapselle) tai koeta nyt ryhdistäytyä ja ottaa itseäsi niskasta kiinni, tarvitseva tulee hylätyksi. Jos tätä tapahtuu usein (herkälle riittää kertakin), tarvitseva ei enää avaudu. Hän kätkeytyy panssareitten taakse ja kätkee tunteensa vakavin seurauksin.

Kyky lohduttaa ja ottaa vastaan lohdutusta alkaa lapsuudesta. Pienen lapsen kipu lähtee puhaltamalla, vähän isomman hellillä sanoilla. Kaikille sopii paijaus, läsnä oleminen, kädestä kiinni pitäminen, silmiin katsominen. Lohduttaminen on erilaista eri ikäisille, mutta kaikille on tärkeää tulla kuulluksi.

Lapsen huolet kaikkoavat, kun hänelle muistutetaan, että aikuiset kantavat huolen hänenkin puolestaan ja että Taivaan Isä on niin suuri ja mahtava, että Hän puolestaan pystyy kantamaan vanhempienkin taakat: kaikkien.

Jesaja 40: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu…” Ajattelen näiden sanojen sopivan hyvin myös Suomelle sen lisäksi, että meidän tulisi jatkuvasti muistaa Jumalan omaisuuskansaa rukouksin ja siunauksin. Myös suomalaiset tarvitsevat lohdutusta. He ovat rikkinäisiä, yksinäisiä, alkoholisoituneita, itsemurha-alttiita. Suomalainen tarvitsee Isän syliä, Kaikkivaltiaan kosketusta ja lohduttavia sanoja. Niitä Raamatussa on paljon ja niitä kannattaa itselleen usein lukea, jotta kipeä mieli saisi rauhan ja tulisi kuulluksi.

Itseäni ovat lohduttaneet monet Raamatun paikat. Jesaja 40 muistuttaa mm: ”Ei hän väsy, ei uuvu, tutkimaton on hänen viisautensa. Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa…ja kaikki, jotka herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat, eivätkä uuvu, he vaeltavat, eivätkä väsy…”

Eräs skitsofreenikko ystäväni kysyi minulta kerran: ”Luuletko, että Jumalalle riittää, jos täällä maailmassa tekee sen, minkä jaksaa ja osaa? Vaikka se olisi niin vähän, että osaisi elämänsä aikana lohduttaa vain yhtä ihmistä?”

Minä luulen, että se riittää. Voimme alkaa tällaisen lohduttamisen vaikka itsestämme Daavidia mukaillen: ”Älä huolehdi, sieluni, älä murehdi. Älä pelkää. Odota Herraa, Jumalaasi. Vielä Hän tulee.” Ps. 42:6 ”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.” Jos meitä ei ole lapsena lohdutettu, jos emme ole oppineet sen tarvetta ilmaisemaan, sitä vastaanottamaan tai antamaan, voimme alkaa opetella sitä nyt– missä iässä tahansa. Lohdutuksen oppiminen alkaa itsestä. Voimme alkaa puhua sielullemme kuten Daavidkin teki. Voimme sanoa itsellemme, kun pelkäämme: ”Älä pelkää! Ei ole mitään hätää! Kaikki on hyvin! Itse Taivaan Isä on kanssasi.